torstai 5. tammikuuta 2012

Joe Hill: Bobby Conroy palaa kuolleista ja muita kertomuksia

En ole vuosikausiin lukenut kauhua, vaikka se joskus nuoruudessa oli suosikkigenreni. Niinpä poimin Joe Hillin Bobby Conroy palaa kuolleista ja muita kertomuksia -novellikokoelman vähän vastentahtoisesti mukaani bookcrossing-tapaamisesta, kun se ei kenellekään muulle kelvannut. Tuumin, että verestän vanhoja kauhumuistoja muutaman novellin verran ja laitan sitten kirjan jatkamaan matkaansa, jos tarinat eivät kolahda tai kauhistuttavat liikaa. (Kauhuelokuviahan en nykyään pysty katsomaan koska todellakin pelkään itseni hengiltä. Miten ihmeessä niitä pystyikin joskus 12-vuotiaana katsomaan loputtomasti, ja vielä nauttimaan siitä?)


Novellikokoelma osoittautuikin positiiviseksi yllätykseksi: tarinat eivät olleet mitään splatter-kauhua, kuten etukäteen oletin, enkä kaikkia niistä luokittelisi kauhuksi ollenkaan. Yliluonnollisia elementtejä niissä on jonkin verran, mutta eivät ne silti ole mitään kummitustarinoitakaan. Hillin novellien päähenkilöt ovat järjestään vähän outoja, yksinäisiä ja ulkopuolisia, ja siitä syntyy omanlaisensa tunnelma tarinoihin.

Suosikkinovellini tästä kokoelmasta taitaa olla Pop Art, joka on ihanan omituinen ja sellaisena todella hauska. En halua kertoa siitä enempää etten veisi oivalluksen nautintoa muilta lukijoilta - novellin nimikin avautuu vasta tarinaa lukiessa. Isäni naamio on tarinoista ehkä kaikkein karmivin, siinä on todella ahdistava tunnelma. Minulle tuli siitä mieleen Stanley Kubrickin Eyes Wide Shut-leffa ja sen naamiojuhlat. Naamioissa on aina jotain vähän pelottavaa. Muissakin novelleissa oli vähän elokuvamaista fiilistä, kokoelman niminovelli jopa sijoittuu George Romeron Kuolleiden aamunkoiton kuvauksiin.

Kirjan suomentajalle annan vähän pyyhkeitä, kieli ei kaikilta osin ollut ihan sujuvaa suomea. Ei mitään suuria mokia, mutta vähän kankeita lauserakenteita ja muuta pientä kielikorvan kiusaa. Mahtaako olla kyse kauhugenren arvostuksen puutteesta, kun käännöksiin ei panosteta kunnolla? Samaa vikaa on lähes kaikissa rock-elämäkerroissa, niitä luen aina mieluummin englanniksi, kun käännösversioista tulee vain paha mieli.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti